Onko sotiminen hyvää bisnestä – ja jos niin kenelle?

Sadan maailman suurimman asealan yrityksen liikevaihto oli vuonna 2017 reilut 350 miljardia euroa ja summa kasvoi kolmatta vuotta peräkkäin, kertoo Tukholman rauhantutkimusinstituutin Siprin joulukuussa julkaisema tilasto.

Asealan yritysten myynti on viidentoista viime vuoden aikana kasvanut 44 prosenttia. Eniten sadan suurimman listalla on yhdysvaltalaisia yrityksiä, yhteensä 42. Yhdysvaltalaisyritysten myynti on 57% kaikkien sadan suurimman asealan yrityksen kokonaisliikevaihdosta. Ainakin Lockheed Martin, joka myi aseita viime vuonna vajaalla 40 miljardilla eurolla –  pitänee toimialaa ihan kohtuullisena bisneksenä.

Reilusti yli kahdensadan miljardin kokonaisliikevaihdolla, jonka yhdysvaltalaiset yritykset vuosittain tällä hetkellä aseita myyvät, luulisi olevan merkitystä myös perinteisen teollisuuden työpaikoista usein huolehtivalle Donald Trumpille.

Asebisneksen kakkonen ja merkittävä nousija on bruttokansantuotteeltaan Yhdysvaltoja noin kaksitoista kertaa pienempi Venäjä. Venäläisyritysten asemyynti on kasvanut selvästi vuodesta 2011 ja maa oli vuonna 2017 jo maailman toiseksi suurin aseviejä. Venäjän asemyynnin arvo suhteessa maan liikevaihtoon on jopa Yhdysvaltoja suurempi. Vaikka Putin ei ole profiloitunut aivan Trumpin kaltaisena liikemiehenä, lienee liiketoiminnan tuoma raha tällä hetkellä varsin tervetullutta myös itäisessä naapurissamme.

En tiedä, väännänkö jo liikaakin rautalankaa, mutta ihan vaan bisneksen näkökulmasta katsoen USA:n että Venäjän ulkopoliittiset linjaukset ovat varsin ymmärrettävää politiikkaa. Kansainvälisen epävarmuuden vahvistaminen on molempien maiden isolle aseteollisuuden segmentille toiveiden täyttymys. Kun Trump vaatii Natoa käyttämään lisää rahaa, on hänellä hyvin tiedossa, että useampi kuin joka toinen lisädollari kilahtaa Yhdysvaltojen kirstuun.

Kysymys kuuluukin, onko muiden maiden kannattavaa lähteä tähän mukaan. Sivistysmaassa ihmisten toivoisi näkevän, että irrationaalisten pelkojen lievittäminen ja hoitaminen on enemmän kasvatuksellinen kuin aseteknologinen kysymys. Jotenkin sitä toivoisi, että ihmisen ja yhteiskunnan tässä kehitysvaiheessa ainakin vakavasti katsottaisiin muita vaihtoehtoja – ja oikeasti satsattaisiin paitsi ystävyyttä rakentavaan ulkopolitiikkaan myös muihin nykyaikaisiin rauhaa edistäviin toimiin ja keinoihin – edes yhden tai kahden ”uuden hävittäjän” hinnan verran.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *